Joulukuun alussa ilmestyvässä Kansanmusiikki-lehdessä on jälleen liki kaksikymmentä arviota uusista alan levytyksistä. Ohessa pari näytettä.

Sanni Virta

Kantelisti Sanni Virran soolodebyytti on iloinen lataus hienoa soittoa ja herkkää laulutulkintaa. Suurimmaksi osaksi Virran omiin sävellyksiin perustuva albumi on musiikillisesti hyvin pop-orientoitunutta ja yleisilmeeltään rauhallinen ja seesteinen kokonaisuus. Lyriikoiden unelmoivuus saa hyvän pohjavireen hienoista kantelebasso-linjoista ja kantelistisista grooveista ja albumin kappaleistoon päätyneet traditionaalisetkin laulut soivat hienosti samanlaisella kohtelulla.

Levyn kantelesoundi on hieman tumma eikä lajityypillisen heleä, mutta raitojen edetessä kuulija tottuu siihen nopeasti ja tietty tummuus mahdollisesti myös kompensoi kappaleiden positiivisuutta mukavasti. Sovituksellisesti kaikki kuulostaa hyvin harkitulta, tasapainoiselta ja kaiken kaikkiaan kanteleen ja laulun yhteistoiminta pop-estetiikassa kovin luonnolliselta. Arvostelija toivottaa kiitosta varsin onnistuneesta debyytistä ja mukavaa joulun odotusta kaikille kantelemusiikin ystäville.

Teemu Eerola

J-P Piirainen: Twined

J-P Piiraisen toinen levy jatkaa siitä, mihin hänen ensimmäinen levynsä päättyi: tyylillä ja taidolla tehtyä kitaramusiikkia. Ja millaisella kitaralla: harvoin olen kuullut yhtä upeasti soivaa ja yhtä täyteläisesti äänitettyä kitaraa! Piiraisen lisäksi on todellakin syytä kiittää myös levyn äänittäjää ja miksaajaa Tuomas Haimikaista. Ensimmäinen kuuntelukerta menikin lähinnä upeaa soinnista nauttiessa.

Levyn kaikki sävellykset ovat Piiraisen käsialaa. Hänelle on muotoutunut oma tunnistettava tyylinsä, jonka taustalta kuuluu jonkin verran suomalaista kansanmusiikkia, americanaa ja kelttivaikutetta. Lopputuloksena on toimiva keitos, jossa yhdistyvät melodiat ja svengi.

Ensimmäiseen levyyn verrattuna mukana on muutamassa kappaleessa myös soittokumppaneita: Venla Blomin beatbox, Maija Kauhasen kantele ja Petteri Sariolan kitara tuovat mukanaan lisämausteita, jotka laajentavat musiikillista palettia. Petteri Sariolan kanssa kitaraduona soitettu Traffic on kerta kaikkiaan upea esitys.

Levystä on yllättävän moneen: kitaristit voivat ihastella sekä soittoa että Anders Liljeströmin rakentaman kitaran järisyttävää soundia, muille levy voi tarjota miellyttävän virkistyshetken soljuvan musiikin parissa.

Paul Silfverberg

Kaustisen Hääkuoro: Kansanlaulun taikaa

Kaustisen Hääkuoro on ollut vuosikymmenten ajan ilo silmälle ja mieluisa korvalle. Viulupitäjässä on riittänyt kautta aikain harrastusta myös laululle, ja jos oikein laskin, uusimmalla levylläkin on mukana 37 kuorolaista.

Sukupuolijako on mielenkiintoinen: naisia 28 ja miehiä yhdeksän. Liekö tilanne siis sama Kaustisella kuin myös muualla maassa, että miehet ovat soittavinaan ensiviulua, mutta todellista ääntä pitävät kuitenkin naiset?

Vastaus on kuitenkin toissijainen, sillä hääkuoroa kuuntelee mielikseen. Yleissointi on mielialaa kohottavan kirkas, kun peräti kolmasosa on sopraanoja, joille matalammat äänialat antavat mukavan ja riittävän kaikupohjan. Kuoronjohtajana Arto Anttila on jatkanut edeltäjäinsä vaativalla linjalla. Edeltäjän Jarmo Kotalan henkinen perintö elää levyllä useammankin laulun sovituksissa.

Nimensä mukaisesti pääpaino on levyllä kansanlauluissa. Paikallisen lauluperinteen lisäksi on ohjelmistoon lainattu naapurimaakunnasta Virroilta neljän laulun sarja Arto Anttilan sovittamana. Mutta kaustislaiset eivät olisi kaustislaisia, jos mukana ei olisi myös ”Salokylän Sibeliusta” Viljami Niittykoskea ja hänen ihanaisia laulujaan, jotka tietenkin kumpuavat kansanperinteen pohjalta.

Kansanlaulujen perussävel on ollut kautta aikain kaihoisa, kun elämä ei ole ollut Suomessa aina niin herkkua. Hääkuoron seurassa on helppo vaipua herkkiin haaveisiin, joten paikallaan on, että kuorolaiset välillä herättelevät muutamalla reippaalla polkan rytkeellä. Se on ilo joka elättelee!

Seppo Kononen

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD 201754, 2017)

Juha Kujanpään uusin levy jatkaa pitkälti sitä tarinaa, mihin Kujanpään edellisellä Kultasiipi-levyllä päädyttiin. Aloitusraita Vuorikiipeilijä on väkevää folk-progea (paino sanalla proge), joka tuo mieleen niin Pekka Pohjolan soolouran alkuajat kuin Anssi Tikanmäen teoksetkin. Juha Kämäräisen kitarointi upean vintage-soolon kera tuo väkisinkin hymyn huulille. Kakkosraita ”Kumina) kääntää tunnelmat enemmän proge-folkin suuntaan, levyllä soittavan viulutrion (Esko Järvelä, Alina Järvelä ja Tommi Asplund) saadessa enemmän tilaa. Elokuvalliset tunnelmat ovat levyllä nytkin vahvoja, hyvänä esimerkkinä Teija Nikun arkaaisella haitarilla alkava ”Hirvitalon valssi”, joka kehittyy hiljalleen kuin Amelie-tyyppisen ranskalaiselokuvan ääniraidaksi.

Monipuolisen sointimaailman loihtivaa bändiä (viulutrio, Kujanpään koskettimet, Timo Kämäräisen kitarat ja muut kielisoittimet, Tero Tuomisen basso sekä Jussi Miettolan perkussiot) vahvistavat vielä muutamalla kappaleella Nikun haitari ja Jonas Berghällin puhaltimet. Vaikka bändillä riittääkin virtuositeettia ja kappaleissa singahtelee aina välillä vapaita soolojakin, on levy silti ennen kaikkea orkesteriteos, jossa elementit sitoo yhteen Kujanpään musiikkinäkemys. Miksaukseen olisi tosin kaivannut vielä enemmän tilaa, jotta upea äänimaailma olisi auennut kunnolla.

Levyn kappalejärjestys olisi voinut ehkä olla toisenlainen, nyt aloituskappale tyhjentää pankin jo alkumetreillä. Uusintakuuntelut alkoivat kuitenkin avata paremmin myös muita raitoja ja niiden teemasta ulos ja takaisin teemaan varioivia sävel- ja sointukulkuja. Vaikka levy ei aivan Kultasiiven tasolle ylläkään, voi sitä suositella kaikille proge-folkin (tai toisinpäin) ystäville. Vahvempi kansanmusiikki-elementti tuonee Kujanpäälle myös uusia kuulijoita.

Paul Silfverberg