Akkajee: Pölynkerääjä
Akka CD, 2026
Akkajeen Pölynkerääjä on alkuvuoden mielenkiintoisimpia levyjä, jonka jopa Helsingin Sanomat palkitsi viiden tähden arvostelulla. Eikä suotta: Meriheini Luodon ja Iida Savolaisen duo luo aivan oman maailmansa, jossa herkät harmoniat törmäävät raastaviin riitasointuihin pitäen kuulijan hypnoottisessa otteessaan. Kuoleman teema on vahvasti mukana sekä lyriikoissa että soitossa, hieman uhkaavana, mutta myös lohduttavana.
Levyn sointikuva on kiehtova sekoitus harmoniaa ja rahinaa. Viulujen, kanteleen, harmonin, pianon, urkujen, okarinn ja live-elektroniikan sekoitus luo levylle elävän ja vaihtelevan, mutta silti yhtenäisen soinnin. Duon tukena muutamalla kappaleella on lisäksi Juho Myllylä (nokkahuilut), Selma Savolainen (laulu) ja Anna-Sofia Anttonen (saksofoni) sekä Oma Ensemble -kuoro. Heidän roolinsa on tuoda lisäväriä jo muutenkin monipuoliseen sointimaailmaan. Hieman jäin kaipaamaan kuorolle vahvempaa roolia; levyn julkaisukonsertissa Kallion kirkossa kuoron suurempi rooli nosti konsertin vuoden konserttikokemusten kärkeen.
Upea levy, jonka kuunteluun kannattaa varata keskittymisrauha. Kuuntelua tukee hieno tuotanto, joka korostaa levyn omintakeisuutta. Kaiken kaikkiaan Pölynkerääjä on nostanut vuoden parhaan levyn riman korkealle.
Paul Silfverberg
Samuli Korpi: Perinteitä?!
Omakustanne, 2026
Luovuus kanavoituu parhaiten määrämuotoisiin puitteisiin. Tähän vähäriviset haitarit mitä ilmeisimmin tarjoavat hyvät mahdollisuudet. Pelithän soivat lähtökohtaisesti tietyissä sävellajeissa ja eri säveltä sisään- ja ulosvedolla. Kansikuvan perusteella suosikkisoitin on monipuolisempi kolmirivinen, josta myös kromaattisia säveliä vaivatta irtoaa. Tietäjät tietää, mikä peli missäkin kappaleessa soi.
Levyn tarina käynnistyy kunnolla karnevalistisesta Siivouspolkasta, jonka välikkeissä imuri moikaa. Parasta antia ovat herkät valssit, joita kuunnellessa voi nähdä sielunsa silmin pelargoniat ikkunalla STT:n uutisten rätistessä radiosta. Levyssä on tiettyä kapinallisuutta – muutamassa biisissä bassolaatikko jytää taustalla samalla, kun haitaria ajetaan vahvasti tummalla puolella ja riitasoinnutellenkin. Tähän maailmaan sopii erinomaisesti lisätty todellisuus lapsen laulamana kuin savikiekolta, samaten myös puhuva ja karhea miesääntely.
Kerronta on vahvaa, eikä sekään haittaa jos posetiivarilta hetkittäin, kenties tyylikeinona, nuotit viedään käsistä nopeissa juoksutuksissa. Kuunteluun houkuttaa vaihtelevuus, joka haastaa pohtimaan mikä onkaan musiikissa raskasta ja mikä on keveää. Raskaiden palkeiden jälkeen huuliharpulla soitettu avara valssi antaa tilaa hengittää. Kansipahveissa mainitaan viulut, mutta saa olla tarkka ne havaitakseen massaisen soinnin keskeltä.
Harmillista, että levyn avausraita Körö körö ei yllä kokonaisuuden kanssa samalle mielenkiinnon tasolle. Sen koommin laulajan äänikerrat kuin tulkintakaan eivät kerro mitään sanoituksen yksinkertaisuuden ylittävää. Toisteinen rallatus toiminee keikoilla, mutta levyllä sen ainoa vitsi on nopeasti kerrottu. Onneksi kuuntelun voi aloittaa kakkosraidasta.
Virpi Sahi
Kirsi Poutanen: Kuulin Kui Helizi Fado
Kuulin Kui Helizi Fado on niitä levyjä, jossa olen arvioijana epäilyksen edessä, että saanko elävästi välitettyä tämän levyn kauneuden ja tunnesyvyyden. Kirsi Poutanen on hyvin salassa pidetty kansallinen aarteemme, ja samalla fadolaulun taidokas universaali tulkitsija.