Kansanmusiikki

Kansanmusiikki

Ritva Eerola opettaa käyttämään ääntä kokonaisvaltaisesti

– Niin paradoksaalista kuin se onkin, laulaessamme emme saisi ajatella ääntä, vaan sanoissa olevaa

Ritva Eerola ohjaa oppilasta ÄäntöbalanssiTM-ohjelman esittelytilaisuudessa. Kuva Sauli Heikkilä
Ritva Eerola ohjaa oppilasta ÄäntöbalanssiTM-ohjelman esittelytilaisuudessa. Kuva Sauli Heikkilä

ilmaisuenergiaa, jolla saamme vokaaleihin vivahderikkaan, soivan peruslinjan.  Olemme vokaalitaiteilijoita ja koemme puhuvamme äänteitä joka solulla, ei vaan suulla.

Näin aloittaa lähes puoli vuosisataa laulajia ja muita äänenkäyttäjiä opastanut laulupedagogi ja puheterapeutti Ritva Eerola.

Jo bel cantosta lähtien on ollut olemassa kaksi erilaista suuntausta laulun opetuksessa: sijoituskeskeinen ja kokonaisvaltainen. Sama ilmiö on ollut havaittavissa kaikissa laulutyyleissä. Kun tieto ja ymmärrys ovat kasvaneet aikaisemmasta pääsointikeskeisestä rikassointisempaan  äänenkäyttötapaan, ollaan vähitellen siirtymässä kokonaisvaltaisempaan kehon käyttöön, olipa sitten kyse klassisesta laulusta, rockista tai iskelmästä.

Pumppaamisesta koko kehoon

– 50–60-luvulla oli vaihe, jolloin kehon käyttöä opetettiin pumppaamalla vatsalihaksia sisäänpäin, josta seuraa automaattisesti äänihuulten jännitys ja pahimmillaan kyhmyt, muistelee Ritva Eerola.

Äänihuulia tulisi suojella kireydeltä, joten painetta ei saisi kohdistaa ylöspäin. Äänihuulten vapaa toiminta takaa tiiviin äänihuulten sulkeutumisen, jolloin muodostuu enemmän osasäveliä ja rikkaampi sointi. Toimintasuuntien ajattelu on erittäin tärkeä kokonaisvaltaisessa laulamisessa.

Nykyisin suosittua CVT-metodia (Comp-lete Vocal Technique) Eerola pitää tietokonepelinä, jossa nappuloilla tehdään erilaisia sointeja sangen konemaisesti ja lopputulos on kova ja elämätön sointi.

Hän luokitteleekin sen äänikeskeisiin metodeihin. Ilmaisulähtöisessä tavassa sointi muodostuu tunteiden energisoidessa vokaalit eli sanojen kehollistumisesta. Fortea ei saisi ajatella kovana äänenä –  paikallisena bodauksena –  vaan tunne-energian kasvamisena koko kehossa laajentuvasti, jolloin lopputuloksena on elävä sointi, kuvailee Eerola

Yli puoli vuosisataa
äänenkäytön opetusta

Eerolan oma tie laulupedagogiksi alkoi varhain,  kun musiikki – etenkin laulu  –olivat olennainen asia opettajaperheessä, jossa myös isoisät olivat opettajia.

Yhteiset lauluhetket olivat kasvattavia. Isän hokeman lauseen ”korkealla ei saa laulaa liian hentoisesti”, syvemmän merkityksen, heleän ja tumman värin   yhdistämisen eli chiaroscuron  Eerola ymmärsi vasta myöhemmin.

Kun vanhempien mielestä lapsi oli liian hentorakenteinen balettiin, hän jatkoi pianonsoiton ja laulun opiskelua. Syvempi kiinnostus äänenkäyttöön heräsi jo lukioaikana, kun syntyi halu neuvoa toisia, miten ääni soisi paremmin. Silloisen Alppilan musiikkiopettajan neuvot eteen laulamisesta tuntuivat oudoilta, kun hänen oma äänensä kuulosti hyvin keinotekoiselta, aivan päinvastaiselta, kuin hänen kollegansa Inkeri Simolan luonteva laulaminen.

Toinen tärkeä herääminen tapahtui lauluopintojen yhteydessä samasta neuvosta laulaa eteen ja ohjeesta sijoittaa ääni otsan ja nenävarren muodostamaan kolmioon. Neuvot synnyttivät halun selvittää perusteellisesti, miten ääni muodostuu ja Eerola hakeutuikin Helsingin yliopiston puhe- ja ääniterapeuttiselle linjalle perehtymään faktoihin. Sieltä ei kuitenkaan tullut apua siinä määrin kuin hän olisi toivonut. Ehkä eniten äänenkäyttöä ovat valaisseet opinnot Wienissä ja Roomassa. Opintojen ohessa alkoi opettaminen musiikkiopistossa ja kurssien pitäminen. Sitten tarjoutuikin yliopistossa toimi ääniterapian opetuksessa tuleville puheterapeuteille. Pesti venyi 24 vuodeksi. Laulunopetus oli mukana koko ajan  ja valtasi enemmän aikaa, kun Sibelius-Akatemiasta tarjoutui laulun tuntiopettajan paikka 80-luvun alussa.

Viisi vuotta myöhemmin perustettiin Äänenkäyttö ja -huolto -opintojakso ikään kuin laulunopetuksen tukiaineeksi. Eerola siirtyi sen opettajaksi.

Ääntöbalanssi-ohjelma

Ritva Eerolan opetuksessa on ollut varhaisesta vaiheesta mukana ajatus tasapainosta äänen tuottamisessa. Laulaminen on kokonaisvaltainen luonnollinen tapahtuma, jossa on mukana koko keho.

Eerolan lempiohjeita on, että laulajan – lauloipa hän klassista tai mitä tahansa – suu on muuttanut rintakehään, silloin on koko keho mukana. Klassisten ja vaikka kansanlaulajien välinen ero on siinä, että kun muut laulavat kehon egergiakeskityksen ollessa enemmän etupuolella, klassisten laulajien energian keskitys ohenteelle siirryttäessä on selkäpuolella.

Symbioosina näistä kaikista vuosista on syntynyt Balance in Phonation (BiP™) Voice Training eli Ääntöbalanssi™-ohjelma, josta on saatu hyviä tuloksia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Hänen oppilaansa ovat voittaneet myös palkintoja kansainvälisissä kilpailuissa New Yorkissa (1. palkinto), Moskovassa, Cannesissa ja Italiassa.

Kun opetustapa on audiokinesteettinen, tulee joka päivä laulettua sisäisesti oppilaiden kanssa. Omat esiintymiset jäivät pedagogiikan jalkoihin 90-luvulla, kun aika ei valitettavasti riittänyt.

Antoisinta työssä on saada auttaa muita ja nähdä tuloksia – varsinkin ammattiäänenkäyttäjillä, joilla on ollut jopa ammatin menettäminen kyseessä.

Liittyvät artikkelit

Vepsäläisiä lühüdpajoja. Maailman musiikin keskuksen julkaisuja 16. Helsinki 2016. 90 sivua, 100 nuotinnosta. Vepsäläiset jaetaan asuinpaikkansa perustella kolmeen ryhmään: keskivepsäläiset, etelävepsäläiset ja pohjoisvepsäläiset. Tamperelaisen Jari Eerolan tuore teos esittelee näistä[…]

Lue lisää »
Antti Savilampi

Ajassa: Antti Savilampi

Teksti ja kuva: Sauli Heikkilä   Muistatko vielä, mistä sait kipinän kansantanssiin? Kipinä syttyi syksyllä 1965, jolloin aloitin puuseppäopinnot Pohjois-Pohjanmaan Keskusammattikoulussa. Tyttöjen liikunnanopettaja Elsi Niinimaa veti tanhukerhoa, johon minä menin[…]

Lue lisää »