The Irish Festival of Oulu sai etukäteen niin paljon huomiota, että oli lähdettävä katsomaan, muuttuiko valkoinen kaupunki tosiaan viikoksi vihreäksi. Ehdin mukaan vasta perjantain lounaskonsertille, mutta pitkin viikkoa oli kaupungissa katseltu elokuvia, käyty konserteissa ja kuunneltu tarinankerrontaa. Perjantain lounaskonsertissa esiintyneestä rovaniemeläisestä Narrow Neckistä piti tiedot etsiä internetistä. Facebook-päivityksistä päätellen yhtye esiintyy harvakseltaan, mutta taidokkaasta lauluvoittoisesta ohjelmasta päätellen harjoiteltu on ja veikkaanpa, että musiikin ammattilaisiakin on joukossa. Erityisesti jäi mieleen Riitta Hyypän laulu. Yhtye sai kanssani samassa pöydässä istuvien Chris and Paula Udenin nyökkäilemään hyväksyvästi. Pariskunta oli päätynyt Ouluun voitettuaan festivaalin järjestämän nettiarvonnan, johon osallistui yli viisisataa kilpailijaa 27 maasta.
Kaksi iltaa Uudella Seurahuoneella
Iltakonsertin avaajaa John Doylea olisin kuunnellut mieluummin konserttisalissa ilman taustahälyä. Siihen olisi ollut mahdollisuus aikaisemmin viikolla. Tungoksessa ja kaiteen yli kurkkien oli hieman hankala saada tarinoista selvää. Huippuammattilaisesta oli selvästi kysymys kuten myös illan toisen esiintyjän, Flookin, kohdalla. Mutta myös Flookiin esityksen kunnollinen seuraaminen olisi edellyttänyt vertikaalisesti rajoittuneelta toimittajalta kyynärpäitä enemmän kuin itsetunto antoi myöten. Suurin miinus – ja melkein ainoa – festivaalille tuleekin Uuden Seurahuoneen interiööristä. Se on omalla tavallaan hauska ympärikiertävine parvekkeineen, mutta yhtyeitä pääsee seuraamaan kunnolla vain kourallinen ihmisiä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että iso osa salin musiikista huumaantuneesta yleisöstä pitää yllä kohtuullista meteliä. Ehkäpä se on myös osa irlantilaista tunnelmaa. Korkeampi lava voisi auttaa asiaa. Myöskin tuoleja olisi voinut olla enemmän. Vanhemmalle irkkumusiikin harrastajalle koko illan seisominen käy voimille.
Miinukset ovat kuitenkin pieniä verrattuna festivaalin kokonaisuuteen. Musiikkitarjonnan lisäksi tarjolla oli tietenkin laulu- ja soitto-, sekä kokkaus-, tarinankerronta-, tanssi ja kielikursseja. Oheisohjelmaan kuului vielä gaelilainen jalkapalloturnaus ja irlantilaisten susikoirien ohimarssi. Lauantai-illan konsertti onnistui nostattamaan Seurahuoneen tunnelmaa vielä hieman korkeammalle. Brent Cassidyn oman Droichead yhtyeen jälkeen lavalle astui Réalta, joka ilmoitti heti konsertin alkuun, että nyt tulee pitkä keikka. Kaksi säkkipilliä, bodhran-rumpu, buzuki ja kitara saivat oululaisten irkkutanssin harrastajien jalan nousemaan keveästi ja korkealle.
Irkkufestivaalia ei tietenkään voi kuvitella ilman jameja. Niihin en muilta kiireiltäni ehtinyt, mutta kuulin, että yleisöä ja soittajia olisi riittänyt useampaankin pubiin. Ehkä paikkoja olisi löytynyt enemmänkin huolimatta siitä, että kaupungissa oli samana viikonloppuna myös bluestapahtuma ja sixtees-konsertti.
Sixtees-konsertissa esiintyi joitakin vuosikymmenien ikäisiä yhtyeitä. Paikallinen Express on esiintynyt yhtäjaksoisesti yli neljäkymmentä vuotta, vain Jussi & The Boys on pitkäikäisempi. Jussin pojatkin päihittää parilla vuodella irlantilaisen musiikin maailmanvalloituksen alkuun pannut instituutio, 53 vuotta keikkaillut The Chieftains. Oulun yli 800-paikkainen Madetoja-sali oli loppuunmyyty. Samoin minä, kun yhtyeen kapteeni Paddy Molloney astui mikrofonin ääreen. Kuinka paljon mahtuukaan karismaa ja sympatiaa pieneen harmaapäiseen herraan.
Legendaarinen mutta tuore The Chieftains
Kun itse innostuin irlantilaisesta musiikista oli yksi suurimmista suosikeistani Irish Heartbeat -albumi. The Chieftains teki sen Van Morrisonin kanssa 80-luvun lopulla. Muuten pidin yhtyettä vähän liian siistinä salonki-irkkuyhtyeenä. Siispä odotukseni eivät olleet kovin suuret. Mutta minkälaisen shown he tarjosivatkaan! Varsinaisesta Chieftainsista oli jäljellä Molloneyn lisäksi huilisti Matt Molloy ja bodhranisti Kevin Connef. Vieraileviksi muusikoiksi oli otettu mukaan kaksi nuorta huimaa viulistia, kaksi tanssijaa, harpisti ja laulaja. Yhdessä potpurissa oli mukana myös oululainen Cassiopeia-kuoro. Kyllä, saimme kuulla mahtipontista irlantilaista kuorolaulua, yksin esitettyä säestyksetöntä laulua, sooloja kaikilla soittimilla, ilmeisimpiä irlantilaisia balladeja ja sitä itseään eli sähäkkää ja svengaavaa tanssimusiikkia irlantilaisten steppikenkien kera.
Mikään ei tuntunut kliseeltä tai jo kuullulta. Konsertti oli tuore, hauska, koskettava ja svengaava. Mukavina mausteina kuultiin sävyjä myös muista kulttuureista sekä muistutus siitä, mistä musiikki uudelle mantereelle on tullut. Ohjelmassa oli jumputusversiona maailmanmaineeseen noussut Cotton Eye Joe. Kuultinpa myös pätkä Rolling Stonesin Satisfactionia, kun yhtye poimi uraltaan muutamia kohokohtia. Niitä riittää kiinanmuurilla soittamisesta yhteistyöprojekteihin muun muassa Stingin, Pavarottin ja Madonnan kanssa. Näytettiinpä myös video kansainväliseltä avaruusasemalta, jossa astronautti Cady Coleman soitti yhtyeeltä lainaamilla huiluilla Pyhän Patrikin päivänä 2011.
Encorena yhtye soitti bretonilaisen tanssin, jonka tahtiin tanssijat keräsivät seisaalleen nousseen yleisön joukosta pitkän kiemurtelevan letkan, joka lopulta ympäröi yhtyeen. Silloin loppui myös musiikki ja taputukset. Yhtye poistui vähin äänin tanssijoiden valuessa lavalta alas. Hienoinen antikliimaksi, olisin halunnut hakata vielä käsiä yhteen Paddyn ja kumppaneiden kunniaksi. Se ei kuitenkaan himmentänyt vakuuttumistani jälleen irlantilaisen musiikin voimasta. Ja siitä, että Oulussa osataan tehdä irlantilaiselle kulttuurille pyhitetty festivaali. Vieläpä vaatimattomasti, käsiohjelmassa ei mainittu ketään järjestäjää nimeltä, vain ”työryhmä”.