Antti Heikkinen: Soiva suku, Pokelat
Otava 2026
Antti Heikkisen kirjoittama Pokeloiden elämäkerta on letkeää luettavaa. Kirjailija kertoi teosta tehdessään, että mukana on paljon sellaista aineistoa, joka on jäänyt suurelle yleisölle piiloon. Erityisen arvokkaita lähteitä ovat olleet Marjatta Pokelan päiväkirjat, joiden ansiosta tarinaan saadaan yksityiskohtia ja näkökulmia, joita muuten olisi ollut mahdotonta tavoittaa.
Kirjan parasta antia on sen rehellisyys. Tarina kerrotaan kaunistelematta ja mitään olennaista kiertelemättä. Vanhemman polven konservatiivisimmat Pokela-ihailijat saattavat saada pullakahvit väärään kurkkuun. Avioliitto ei ollut pelkkää harmonista yhteissoittoa. Avioeroakin suunniteltiin, vuosikymmeniä asuttiin eri osoitteissa ja molemmilla oli omat elämänsä. Silti tarina päättyy yhteyteen, sovintoon ja yhdessä kuljettuun matkaan. Myös leipää pariskunnan pöytään tuoneen agentuuriyrityksen merkitys on jäänyt kulttuuritoiminnan varjoon.
Ehkä yllätys monelle lukijalle on myös se, kuinka paljon kantele saattoi välillä Marjattaa ärsyttää. Puolison valtavan näkyvän uran varjoon jääminen kävi ajoittain raskaaksi. Toisaalta Marjatan oma ura lastenlaulujen tekijänä, Mörköoopperan äitinä ja kuvataiteilijana oli niin mittava, että puntit tasoittuivat huomattavasti.
Joulun aikaan televisiosta tulee Ihmeellinen on elämä -elokuva, jossa päähenkilölle näytetään, millainen maailma olisi ilman häntä. Tämä kirja saa pohtimaan, miltä suomalainen kansanmusiikkielämä näyttäisi ilman Martti Pokelaa. Sitä on vaikea edes kuvitella. Hänen merkityksensä kanteleen ja koko kansanmusiikin elvyttämisessä oli niin suuri. Miettiä voi myös, olisiko kanteleella niin keskeinen asema kulttuurihistoriassamme ilman Martti Pokelan väsymätöntä uurastusta. Voidaan toki spekuloida, olisiko kansanmusiikki ennemmin tai myöhemmin noussut klassisen musiikin rinnalle Sibelius-Akatemiaan muidenkin voimien ajamana. Toteutuneessa historiassa Pokelalla on keskeinen rooli.
Heikkisen kirja on mittava kurkistus Suomen kulttuurihistoriaan ja erityisesti yhtenäiskulttuurin aikaan. Vielä 1970-luvulla syntyneille Pokeloiden esiintymiset ovat osa yhteistä muistia. Nuoremmillekin sukupolville Marjatan lastenmusiikki ja Eeva-Leena Pokelan monet televisioroolit ovat tavalla tai toisella tuttuja. Kymmenet aikalaiset vilahtelevat sivurooleissa.
Rakenteeltaan teos toimii hyvin. Elämäkerrallinen kerronta vuorottelee jälkeläisten haastattelujen ja kirjailijan omien pohdintojen kanssa. Ratkaisu tuo kirjaan rytmiä ja pitää lähes viisisataasivuisen kokonaisuuden liikkeessä. Heikkisen savolaisuus kuuluu tarinoinnissa. Luultavasti se kuuluu kaikessa, mitä hän tekee – teatterintekijänä, kirjailijana ja esiintyvänä laulajana. Onneksi lupsakkuus ei kuitenkaan läiky yli äyräidensä. Pokeloiden tarinan kertojaksi Heikkinen sopii erinomaisesti. Haapavesi on Pohjois-Pohjanmaalla, mutta siihen pohjalaisuuteen on vuosien aikana sekoittunut ripaus piirun verran idempänä kukoistavaa savolaisuutta. Tunnistan ilmiön itsessänikin.
Kirjan viimeisen luvun otsikko, Con brio, con anima, con fuoco – eloisasti, sielukkaasti ja tulenpalavasti – kuvaa hyvin Pokeloiden elämää. Ei ole himmailtu. On rakastettu, vihattu, riemuittu ja surtu täydellä voimalla. Kauempaa katsottuna se näyttäytyy ihailtavana uskalluksena kulkea omaa tietä. Omalle kohdalle ajateltuna draamaa saattaa olla jopa enemmän kuin itse tilaisi. Mutta harva meistä saa elämänsä käsikirjoitusta etukäteen luettavakseen. Voi vain yrittää kulkea eteenpäin sordinolla tai ilman. Pokeloiden soittimissa sordinoja ei juuri tunnettu.
Kirja keskittyy tarkasti Marttiin, Marjattaan, Eeva-Leenaan ja heidän yhteiseen tarinaansa. Lukijana olisin mielelläni lukenut enemmän myös Sarioloiden musiikillisesta urasta. Ehkä sillekin tulee vielä oma kirjansa. Arvelen kuitenkin, että mahdollisessa jatko-osassa yksityiselämän käänteet jäisivät vähemmälle huomiolle kuin tässä teoksessa.
Elämäkerroissa on usein runsaasti valokuvia vuosien varrelta, ja niitä olisin kaivannut tähänkin kirjaan. Aineistoa olisi varmasti löytynyt albumikaupalla. (Jostain syystä Otavan toimittaman arvostelukappaleen e-kirja ei ollut näköispainos. Painetussa kirjassa on kuvitusta, jota tämän kirjoittaja ei vielä ole nähnyt.) Lohdutukseksi voi avata Yle Areenan tai suoratoistopalvelut ja koota itselleen Pokela-soittolistan lukemisen taustamusiikiksi. Kuten Heikkinen itsekin muistuttaa, tässä kirjassa ei sukelleta syvälle musiikkiin. Huomio on ihmisissä. Musiikin analysoinnista riittäisi aineksia useampaankin opinnäytetyöhön.
Sauli Heikkilä
ps. Oletan, että oikolukuohjelma on vääntänyt Purppuripelimanneista Purppurapelimanneja…