Kansanmusiikki

Kansanmusiikki

Emu muistoissamme

EmuIlkka ”Emu” Lehtinen, 3.3.1947 – 10.12.2017

Ilkka ”Emu” Lehtinen kuoli nopeasti edenneeseen leukemiaan 22.10.2017. Hän oli 70-vuotias ja työskennellyt Digelius Music -levykaupassa sen perustamisesta saakka heinäkuusta 1971. Helsinkiin hän muutti Lappeenrannasta kolmen kuukauden ikäisenä.

Monille Emu oli yhtä kuin Digelius. Väsymättömältä tuntunut työmyyrä aloitti työpäivänsä varhain aamulla ja piti kauppaa auki ainakin iltakuuteen saakka. Iltaisin hän oli tuttu näky keikkapaikoilla, joissa hän nautti rakastamastaan elävästä musiikista ja piti usein siinä sivussa Digeliuksen levytiskiä.

Emu teki työtään pitkään, tavoitteli asiakaspalvelijana täydellisyyttä, tunsi sosiaalisena ihmisenä ”kaikki” ja oli pidetty ihminen. Hänen lähtönsä oli suuri shokki monille.

Kuolemaa seuranneina viikkoina Digeliukseen saapui sadoittain ihmisiä suremaan, muistelemaan ystäväänsä ja luottolevykauppiastaan ja kirjoittamaan muistokirjaan viimeiset terveiset. Muistokirja matkasi kanssani Tampereen Jazz Happeningiin, jossa Emu oli – tietenkin – pitänyt Digeliuksen haarakonttoria 1980-luvulta alkaen, ja surijoiden virrasta päätellen solminut vuosien aikana lukemattoman määrän ystävyyssuhteita myös siellä.

Minulle Emu oli ystävä, työtoveri ja linturetkikaveri. Tutustuimme alettuani lukioikäisenä viettää aikaa Helsingin levykaupoissa. Sittemmin teimme yhdessä linturetkiä Hangon lintuasemalle ja Porkkalan kärkeen, ja pääsin Emun suosituksesta mukaan pieneen ornitologien porukkaan, joka matkaa joka kevät Pellingin ulkosaaristoon seuraamaan arktisten vesilintujen muuttoa.

Näillä arktikaretkillä, samoin kuin kymmenillä pääasiassa Kaakkois-Aasiaan suuntautuneilla linturetkillä Emu saattoi päästää irti rakkaasta mutta kuormittavasta työstään. Ainakin melkein. Eräällä retkellä hän toteutti sissihenkisen mainoskampanjan teippaamalla suuren Digelius-julisteen syrjäisellä maaseudulla sijaitsevan rakennuksen seinään. Tämä tapahtui Intiassa, josta hän toi samalla täydennyksiä kaupan intialaisten levyjen valikoimaan.

Muutonseuraajana Emu oli huippuluokkaa: viimeisinä vuosina heikentyneestä näöstä ja kuulosta huolimatta tarkka ja rauhallinen. Havaintojen kirjaajana hän ei tehnyt virheitä, ja siksi tämä työ lankesi hänelle useammin kuin muille. Retkikokkina hänen bravuurinsa oli maukas, sitruunalla ja runsaalla juustolla viimeistelty purjopata. Reseptin peri ystävä, kuvataiteilija Jussi Heikkilä.

Linnut olivat Emulle levyjä ja musiikkia varhaisempi ja ehkä näitä tärkeämpi intohimo, josta hän ei luopunut koskaan. Työ haittasi retkeilyä, mutta joskus linnut tulivat Digeliukseen – kuten eräs nälkiintymiseltä pelastettu lunni, joka ennen vapauttamistaan Kaivopuiston rantaan tuotiin lempeän levykauppiaan ihailtavaksi pahvilaatikossa.

Digeliuksessa Emulla oli käden ulottuvilla lintukirja ja sen välissä hitaasti karttuva lista Viiskulmassa havaituista lintulajeista. Kun kaupankäynti oli hiljaista, hän saattoi tähyillä taivaalle, seurata muiden tekemiä lintuhavaintoja netistä ja suunnitella tulevia ulkomaanretkiä. Toinen tärkeä harrastus oli lentopallo, jota hän pelasi Laajasalon Voiman riveissä.

Omasta keräilijyydestään ja levykokoelmastaan Emu irtautui vuosikymmeniä sitten, omien sanojensa mukaan siksi, että hän puuhasteli levyjen kanssa joka tapauksessa töissä seitsemänä päivänä viikossa. Vaatimattomassa vuokrakodissaan hänellä oli vain kourallinen itse äänitettyjä kokoelmakasetteja, joissa oli paljon hänelle rakasta kuubalaista musiikkia.

Eräs piirre Emussa oli erityinen: hänellä oli poikkeuksellinen kyky olla kiinnostunut kanssaihmisistä ja iloita heidän kanssaan, olipa kyse asiakkaalle juuri löytyneestä täydellisestä levystä tai mistä tahansa muusta elämän ilmiöstä.

Emu oli myös seuramies, jolla oli jokaiseen tilanteeseen tarinoita, ja aika moni niistä päättyi makeaan nauruun. Jokunen on tallessa radiohaastatteluissa, mutta useat niistä elävät vain niiden ihmisten mielissä, joiden kanssa Emu niitä jakoi. Meitä on paljon.

Risto Nevanlinna

ystävä ja työtoveri

Liittyvät artikkelit

– Niin paradoksaalista kuin se onkin, laulaessamme emme saisi ajatella ääntä, vaan sanoissa olevaa ilmaisuenergiaa, jolla saamme vokaaleihin vivahderikkaan, soivan peruslinjan.  Olemme vokaalitaiteilijoita ja koemme puhuvamme äänteitä joka solulla, ei[…]

Lue lisää »