Tove Djupsjöbacka

 

Timo Alakotila soittaa, sooloilee, säestää, säveltää, sovittaa yksin ja useissa kokoonpanoissa. Työhön kuuluvat toisaalta tarkat ja yksityiskohtaiset nuotinnokset, toisaalta soittamisen täydellinen vapaus. Pohjimmiltaan hän kokee olevansa yksinkertaisesti pelimanni.

Timo Alakotila ei varmaan kansanmusiikkipiireissä pidempää esittelyä tarvitse. Hän lienee yksi alan ahkerimpia muusikkoja. Alaa seuraavat löytävät hänet joka vuosi esimerkiksi Oriveden kansanmusiikkikursseilta Murikassa, Haapaveden kansanmusiikkikursseilta ja tietysti Kaustisen kansanmusiikkijuhlilta, joissa hän on yleensä viikon kiireisimpiä soittajia.

– Yleensä siellä on ainakin parikymmentä keikkaa. Viime kesänä oli neljätoista bändiä yhtä monella eri ohjelmistolla, Alakotila kertoo innokkaasti.

Vaikka Alakotila on nykyään virallisesti eläkeläinen, vauhti ei tunnu kovin paljon hiljentyneen. Soittohommia ja sävellystöitä riittää, uusia levyjä on mukana vino pino.
Hän ahkeroi myös Kaukas EloFolkin taiteellisena johtajana. Vuonna 2017 perustettu festivaali toimii perinteikkäässä juhlatalossa Alakotilan entisellä kotiseudulla Kaukasten kylällä 15 kilometriä Hyvinkään keskustasta.

– Meillä on kymmenen vapaaehtoisen porukka. Olen saanut sinne hyviä soittajia, ja ollaan vuodesta toiseen pystytty pitämään aika laadukas kaksipäiväinen festivaali, vaikka budjetti on tosi pieni.

Opetus on unelmatyötä

Myös opetustyötä Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa on edelleen. Suurin osa opiskelijoista tulee kansanmusiikin oppiaineesta tai Global Music -koulutuksesta, mutta oppilaita on ollut myös muilta osastoilta, klassisesta jazziin. Unelmatyö, Alakotila toteaa.

Timo Alakotilan oma peruskoulutus on pop-jazzpuolelta. Kansanmusiikin parissa hän opettaa erityisesti säveltämistä ja sovittamista.

– Yhden pelimannikappaleen informaatio voi olla nähty jo kahdessa tai neljässä tahdissa. Kun pelimannimusiikki on tuotu konserttilavoille ja yleisö ei tanssi, pitää saada kappale pysymään mielenkiintoisena kolmannen kierronkin jälkeen. Monet antamani neuvot liittyvät rakenteeseen, millä konsteilla voi saada kappaleeseen pienen draaman kaaren.

Kappaleiden aloittaminen on aina haastavaa. Timo Alakotila suosittelee alkuun pääsemisessä esimerkiksi lempikappale-metodia.

– Saatan ottaa tietyn kappaleen energian tai sävellajin, ja aloitan sen pohjalta. Yksi lempikappaleistani on Bytt-Lasses brudmarsch, joka löytyy Nordik Treen kakkoslevyltä. Sen pohjalta tein Prolapsus-nimisen kappaleen ja se kulkee omaa tietään.

Kaikkia ajatuksia ei voi sisällyttää kaikkiin kappaleisiin, Alakotila toteaa. Joskus tiukka rajaus inspiroi ja voi auttaa teoksen muotoilussa – esimerkiksi ajatus siitä, että käyttää vain tiettyjä säveliä.

Timo Alakotila tunnetaan äärimmäisen tarkkana nuotinnosten tekijänä, ja on tehnyt niitä myös tilauksesta. Viimeksi hän kirjoitti Väsen-yhtyeelle koko heidän Rule of 3 -levynsä nuoteille.

– Nuotintaminen on ollut minulle jonkinlainen harrastus, mutta se on opettanut paljon.

Nuotintaminen on Timolle tapa ottaa selvää, mitä musiikissa oikein tapahtuu. Kun tietää täsmälleen, miten esimerkiksi Chick Corea soittaa, voi tehdä tietoisesti erilaisia valintoja esimerkiksi sointujen asettelussa. Tämä ei silti tarkoita, että Alakotila soittaisi paljon nuoteista. Sekä nuotinluku että korvakuulosoitto ovat hänelle tärkeitä työkaluja musiikkia tehdessä. Hän nauttii vapaasta säestyksestä ja siitä, ettei soita kahta kertaa samalla tavalla.

Isät ja pojat tuli ensin

Alkusysäys kansanmusiikkiin tuli 1970-luvun alussa useasta suunnasta. Alakotilan isä asui Hattulassa Hämeenlinnan lähellä ja soitti harmonikkaa ja viulua, enimmäkseen vanhaa tanssimusiikkia.

– Kansanmusiikki oli silloin nousussa Kaustisen kansanmusiikkijuhlien ja Konsta Jylhän ansiosta, ja jokaiseen pitäjään muodostettiin kansalaisopiston pelimanniryhmä. Siellä isäni tutustui Aarne Järvelään, ja innostui soittamaan pelimannimusiikkia.

Timo Alakotila asui silloin Nurmijärvellä, ja Konsta Jylhän ja Purppuripelimannien vierailu Nurmijärven koululla vuonna 1972 teki vaikutuksen. Vuonna 1973 tie vei ensimmäistä kertaa Kaustisen kansanmusiikkijuhlille soittamaan.

– Sen jälkeen olen soittanut siellä joka vuosi, 52 kertaa!

Ensimmäinen aktiivinen kansanmusiikkiyhtye nimeltä Isät ja pojat soitti häitä, tansseja ja monenlaisia keikkoja, sekä säesti Hämeenlinnan kansalaisopiston kansantanssijoita.

– Kesäisin meillä oli keikkoja hotelli Aulangossa kaksi kertaa viikossa. Siellä oli paljon etenkin saksalaisia turisteja.

Aarne Järvelän kautta Alakotila päätyi soittamaan Järvelän pelimanneihin ja Järvelän pikkupelimanneihin, joka alunperin säesti Kruusaus-kansantanssiryhmää. Voitettuaan pelimanniyhtyeiden SM-kilpailun Sepän Soitossa yhtyeelle avautui pikkuhiljaa oma polku tanssinsäestyksen lisäksi. Järvelän pikkupelimannit -nimen keksi alunperin kuuluttaja erään esiintymisen yhteydessä, Alakotila muistelee. Vuonna 1988 ohjelmajohtaja Jyrki Heiskanen lyhensi sen JPP:ksi.

Kansanmusiikkipianon pioneeri

Piano on ollut Timo Alakotilan soitin 15-vuotiaasta asti. Tie kansanmusiikkiin aukesi harmoninsoittajana, mutta hän on myös ollut vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että piano on tullut osaksi suomalaista kansanmusiikkia. 1990-luvun alussa hän ryhtyi soittamaan kansanmusiikkia pianolla Maria Kalaniemen kanssa.

– Nykyään teen suurimman osan esiintymisistä pianolla, ja koen itseni ensisijaisesti pianistiksi. Harmoni on minulle sivusoitin – ja mahtava jamisoitin!

Monessa yhtyeessä Timo Alakotila mieltää itsensä säestäjäksi, vaikka kappaleiden sisällä saattaa olla myös solistisempia osuuksia.

– Joissakin bändeissä säestystä on ehkä 80 prosenttia, joissakin vähemmän, jopa 50–60 prosenttia. Säestäessä energia virtaa solistista, ja innostun aina hienojen solistien soitosta.

Huomattavan usein duokumppanina on ollut haitarinsoittaja, ja Alakotila kertookin sen olevan suosikkisoittimensa.

– Vaikka en välttämättä löydä keski-c:tä viisirivisestä harmonikasta, koskettimet ovat mielestäni niin sikin sokin siinä! Isänikin soitti harmonikkaa, ehkä mieltymykseni on geeneissä.

Duokumppaneilla on hyvin erilaisia soittimia: Maria Kalaniemi soittaa melodiabassoharmonikkaa, Karen Tweed pianohaitaria, Terhi Puronaho kaksi- ja puolirivistä… Johanna Juholan kanssa yhteistyötä on tehty pitkään, ja Hannu Kellan, Alakotila luettelee. Uusimpia duokumppaneita on japanilainen Yuko Fujino.

– Monet ottavat yhteyttä ja pyytävät minua soittamaan. Tulossa on ruotsalaisten Larisa Ljungkronan ja Sunnivan Brynellin levyt, ja norjalaisen Linda Gytrin kanssa levytimme 10 vuotta sitten, hän luettelee.

Pianon ja haitarin yhdistelmässä Timo Alakotila kertoo nauttivansa etenkin siitä, että soittimet ovat dynaamisesti aika tasavahvoja.

– Molemmilla voi soittaa hiljaa ja voimakkaasti, ne sulautuvat hyvin toisiinsa. Varsinkin stemmaviulujen kanssa taas harmoni tuntuu mahtavalta.

Omalla soittajanpolulla suurin muutos on ollut solistiksi ryhtyminen.

– Vuonna 2016 tein 57-vuotiaana ensimmäisen soololevyni. Soolosoittaminen on vaativaa – kun ei olekaan solistia, energia pitäisi saada itsestä ulos. Toisaalta voi päättää että okei, soitan tähän yhden pidemmän fermaatin, tai vähän improa tähän väliin. Ja harjoitusten sopiminen on helpompaa.

Kansanmusiikkivaikutteita
pyydetään

Säveltäjänä Timo Alakotilalla on viime vuosikymmeninä ollut paljonkin kysyntää. Hän on tehnyt lukuisia tilausteoksia myös klassisen musiikin osaajillekin.

– Jokainen on oman historiansa summa. Monesti minulta pyydetään, että kansanmusiikki olisi kuultavissa jollain tavalla.

Teosluettelosta löytyy esimerkiksi konserttoja useille soittimille: viululle, harmonikalle, mandoliinille ja niin edelleen. Petri Hakalalle kirjoitetussa mandoliinikonsertossa toteutui yksi Alakotilan toiveista – saada mukaan jousisoittajia, jotka hallitsevat sekä klassisen soundin että pelimannipoljennon.

Marraskuussa kantaesitettiin Eija Kankaanrannalle kirjoitettu kantelekonsertto. Kirill Kozlovskille kirjoitettu pianokonsertto saa kevään aikana toisen esityksensä.

Kun kyselen, millaisia ammatillisia unelmia Timo Alakotilalla vielä on tässä vaiheessa uraansa, vastaus tulee nopeasti.

– Varmaan sinfonia. En kyllä tiedä pystynkö sellaista koskaan tekemään, mutta ehkä haluaisin.