Vilma Timonen Quartet: Drops

Bafe’s Factory. MBA008

Vilma Timonen Quartetin kokoonpano on kolmannella levyllään osittain uusi. Vilma Timosen (kantele, laulu) ja Topi Korhosen (kitara, mandoliini, trumpetti) rinnalle on saatu basisti Jaakko Kämäräinen ja rumpali Tuomas Timonen.

Uusi albumi Drops on soinniltaan todella miellyttävä. Ominaista juuri tälle yhtyeelle on kanteleen ja kitaran aktiivinen vuoropuhelu. Kanteleesta Timonen saa erilaisia kuulahtavia ja jatsahtavia sointeja irti, perinteisempi soittotyyli kappaleessa Basantapur on piristävä. Tällä kertaa Tuomas Timonen soittaa aika paljon cajonia, mikä antaa vähän juurevamman tunnelman kuin rumpusetti.

Kuten edelliselläkin levyllä, Timosen laulu kuitenkin hiukan hämmentää, vaikka se onkin todella kaunista ja puhdasta. Parhaiten laulu toimii nimiraidalla, jossa se jättää paljon tilaa soittimille ja kommentoi välillä vähin sanoin. Kun tekstiä on enemmän, laulu kuulostaa silti melko pysähtyneeltä. Kaipaisin lauluun enemmän tarinankerrontaa, jotta tekstikin välittyisi ja värittyisi voimakkaammin.

Tove Djupsjöbacka

Okra Playground: Turmio

Kuusihenkinen Okra Playground on helsinkiläinen huipputaitava nykykansanmusiikkiyhtye, jonka sävelmaailma on jotain, jota voisi kuvailla ehkäpä päivitetyksi perinnetietoudeksi. Tai vaikkapa nykykansanmusiikiksi. Levyn alkuraita sinkoutuu kaiuttimista efektoidun kantele-helinän voimin, joka tuo mieleen Värttinä-yhtyeen Ilmatar-levyn, jonka kuuntelin murrosiässä puhki.

Albumi lunastaakin odotukset ja läpi levyn punaisena lankana kuuluu runolaulun ja modernien sointimaailmojen yhteiselo. Jos mm. Nylon Beatin ja Gimmelin taustavaikuttajana tunnettu Risto Asikainen olisi tuottanut Värttinää 2000-luvun taitteessa, niin lopputulos voisi olla jotain tämän kaltaista. Ajoittain konesoundien, kanteleiden ja haitarin yhteissointi tuo mieleen myös Pauliina Lerchen sooloalbumit.

Edellä mainittuihin verrattuna Okra Playgroundin musiikki on hieman kompleksisempaa ja siitä kuuleekin, että yhtyeen muusikot ovat monessa liemessä marinoituja ammattilaisia. Sovitukset ovat hiotun kuuloisia ja soitto selkeää, kuten taitavilta yhtyemuusikoilta osasi odottaakin. Sävellyksellisesti populaarimusiikista luonnetta lainaavat kappaleet ovat erinomaisia ja levyn kansitekstejä tutkiessa selviääkin, että Okra Playgroundissa vaikuttaa useampikin lahjakas biisintekijä. Kaikki pelaa monella tasolla yhteen ja toivotankin hyvillä mielin yhtyeelle menestystä ja pitkää ikää.

Teemu Eerola

Pirulainen:
Valo viipyä voi

Toisen albuminsa julkaisun myötä Pirulainen seisoo kansanmusiikissa kenties vain toisella saappaalla, mutta se saapas onkin sitten vahvasti kiinni savisessa pellossa. Rocksävyjä on lisätty muutaman pykälän verran debyytistä ja Esa Alangon laulussakin on tällä kertaa vähemmän Tom Waitsia ja enemmän Pate Mustajärveä.

Valon ja varjon keskinäistä leikkiä tutkaillaan täyden tusinan verran ja maisemat vaihtuvat tasaisen vauhdikkaasti ”Vauhkon variksen” balkantunnelmista Nick Cave-henkiseen murhaballadi ”Velipoikaan”. Kumma kyllä, vain vajaa puolet kappaleista ylittää edes 3 minuutin mitan. Ehkä yhtye koki, että asia tulee tällä kertaa selväksi lyhyemminkin.

Levyn kappalejärjestys alkoi muuten pikkuhiljaa tuntua siltä, että Pirulainen on tarkoituksellisesti antanut itselleen mahdollisuuden soittaa uutuutensa kokonaisuudessaan yleisön edessä. Äijäkööreillä maustettu ”Nälkämaa” avaa kattauksen riittävällä riehunnalla, mutta antaa tuleville kappaleille tilaa kasvattaa tunnelmaa jatkuvalla nosteella toiseksi viimeisenä kuultavaan ”Kivirekeen” asti, jättäen tilaa vielä encorellekin. Kuin hyvin rakennettu keikkakokonaisuus, siis.

Levy vaati tällä kertaa ehkä hieman enemmän kuuntelukertoja avautuakseen, mutta Pirulainen onnistui jälleen: ’Valo viipyä voi’ on vahva näyttö siitä, miten tosimiehet homman hoitavat.

Antti-J. Janka-Murros